Kirja on kirjoitettu mukavan yleistajuisesti. Kuvittelen, että muutkin kuin biologiaa opiskelleet voivat ymmärtää siinä esitettyjä asioita. Siinä on hyviä kansantajuisia esimerkkejä. Kudoksiin ja soluihin liittyvissä tiedoissa Bruce tuntuu asiantuntijalta ja minun on helppo yhtyä hänen ajatuksiinsa. Lipton on havainnut solujen ja ihmisten perustoimintojen samankaltaisuuden. Solut ovat pienoisihmisiä hänen mukaansa. Yllättäen Lipton tekee tutkijoista vihollisen ja hyökkää heitä vastaan antropomorfismin kilvellä ilman perusteita. Lipton unohtaa, että elävän olion perustoiminnot ovat samat olipa kyse yhdestä solusta, soluryhmästä tai ihmisestä, ja kaikki biologit tietävät sen. Perustoiminnot ovat: aineenvaihdunta (otetaan sisään aineita, jotka muuttuvat toisenlaisiksi, joko elimistön rakennusaineiksi tai niiden hajottaminen tuottaa energiaa), ärtyminen: Solulla on kyky reagoida ulkopuolelta tuleviin viesteihin. lisääntyminen: kaikki elolliset kykenevät tuottamaan lisää elollisia tuottavia jälkeläisiä. Kirjassa on kivasti kerrottu evoluutio yksisoluisista monisoluisiin. Opettajan kuvittelisi olevan helppo esittää asia Liptonin sanoin. Myös erilaistuminen on hyvin selitetty: "Isojen eliöiden tapauksessa vain pieni osa soluista lukee ympäristöstä tulevia ärsykkeitä ja reagoi niihin. Tehokkuus mahdollistaa sen, että ne tulevat toimeen vähemmällä." Valitettavasti jo seuraavalla sivulla hyökätään Darwinia vastaan, väittämällä: "Darwinin mukaan taistelu ja väkivalta eivät ole pelkästään osa eläimen luontoa, vaan myös evoluutiokehityksen keskeisiä voimia." Tässä olisi paikallaan pohtia, mitä Darwin todella tarkoitti. Kyse on siitä, että parhaiten ympäristöön sopeutuneet yksilöt tekevät eniten jälkeläisiä ja näin sopeutuvimmat eliöt lisääntyvät eniten, heikosti sopeutuneet karsiutuvat. Kyse ei välttämättä ole Liptonia kauhistuttavasta väkivallasta. Kyse voi olla vaikka kalakoiraan muita värikkäämmästä vatsasta. Samoin yhteen liittyminen, kuten Lipton itsekin toteaa, voi olla selviytymistä helpottavaa, esim. lokkiyhdyskunnissa yksilöt hälyyttävät ja puolustavat pesimäluotoaan yhdessä. Seuraavan kappaleen otsikko "Evoluutiota ilman verisiä kynsiä" heittää kauhistuksen mielikuvia verisestä Darwinista. Perinnöllisyystieteessä tutkitaan nykään paljon epigenetiikkaa. Sillä tarkoitetaan mekanismeja, joilla ympäristö vaikuttaa geeneihin. Siitä Lipton kertoo asiantuntevasti ja mukavia esimerkkejä antaen. Myös luonnossa vallitsevasta yhteistyöstä on hyviä esimerkkejä. Itse en allekirjoita Liptonin väitettä: geenit ovat eliöiden opittujen kokemusten muistoja. Parempi sanonta olisi ollut, että geenit ovat ohjelmistoja, joita voidaan panna päälle tai jättää käyttämättä tai muuttaa. Sama geeni todennäköisesti kuitenkin ohjelmoi saman proteiinin valmistuksen. Geeni ei sinänsä opi, vaan ympäristön vaikutuksesta eliössä sammuu ja avautuu eri geenejä ja niiden yhteisvaikutus tuottaa sopeutumista ympäristöön. Geenien mahdollinen siirtyminen lajista toiseen oli minulle aivan uutta. Kuitenkin kirjan väite geenien siirtymisestä muunnellusta tomaatista ihmiseen tai ruoansulatuskanavassa eläviin bakteereihin epäilyttää minua. Luin muutamia tiivistelmiä kokeista ja löysin myös vastakkaisia tuloksia. Liptonin pelottelija-minä alkaa tässä vaiheessa näkyä. Esim. kauhukuva muunnelluista geeneistä, jotka leviävät ympäristöön ja muuntavat siellä eläviä lajeja. Tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen. GAIA-hypoteesiin liittyvä ajattelu, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, on jo kauan ymmärretty. Kauhuskenaariosaarnaajia on ollut jo satoja vuosia. Kirjassa esiintyvä taas otsonikerrokset, sademetsien tuhoaminen, geenimanipulaatiot. Jotenkin olen niin väsynyt näiden kauhukuvien levittäjiin, vaikka totta puhuvat. Luvussa 2: On kyse ympäristöstä tyhmä Lipton nostaa itseään yli muiden biologien sanomalla: "Kun säädin ympäristöä, nämä sairaat solut heräsivät uudelleen eroon. Mutta suurin osa biologeista ei tiennyt mitään näistä kudosviljelyn viisauksista"??? Jopa minä alkeellisia bakteerisoluviljelmiä tehdäessäni olen ymmärtänyt kudosviljelyalustan merkityksen. Luku 4: Uutta fysiikkaa: jalat tukevasti ilmassa Tässä luvussa kvanttifysiikka tuodaan tukemaan Liptonin ajatuksia. Hän kirjoittaa: "Me pidämme kiinni Newtonin fyysisestä maailmankuvasta ja sivuutamme Einsteinin näkymättömän kvanttimaailman, jossa materia rakentuu energiasta eikä ehdottomuuksia ole ole olemassa. Atomitasolla materiaa ei täysin varmasti ole edes olemassa, se on olemassa vain mahdollisuutena". Tämä romahdutti Liptonin varmuuden biologian ja fysiikan suhteen hänen omien sanojensa mukaan. Tässä yhteydessä tuodaan kvanttifysiikka tukemaan paranormaaleja ilmiöitä esim. ihmeparanemisia ym. Kuitenkin esim. kvanttifyysikot rakentavat mm. piisiruja, joilla on tietty rakenne ja tehtävä, eivätkä haahuile joidenkin yliluonnollisten energioiden vallassa. Miksi ihmeessä biologien pitäisi niin tehdä. Tutkimusta on hyvä tehdä ja "ihmeparanemisille" löytyy usein ihan helppoja selityksiä. Aivojenkin loistava toiminta on vain kemiallisten aineiden synnyttämää potentiaalierojen muutoksia solun kalvossa. Avoimin mielin ja sopivasti kriittinen on oma mottoni. Sairauksiin ja lääkkeisiin liittyen Liptonilla on paljon sanottavaa. Totta on että yhden geenin aiheuttamat sairaudet koskettavat alle kahta prosenttia väestöstä. Allekirjoitan, että suurin osa taudeista on monien geenien ja ympäristön yhteisvaikutuksen tulos. Lipton erottaa ansiokkaasti yleiskielessä käytetyt termit yhteys ja seuraus. Joillakin geeneillä voi olla yhteyttä joihinkin sairauksiin, mutta ne harvoin ovat ainoa syy sairauteen. Liptonin autovertaus on loistava. Avaimella on yhteys auton käynnistymiseen, mutta ihminen kääntää avainta. Tietyt geenit ovat yhteydessä organismin käyttäytymiseen, mutta ne eivät laukea toimimaan, ennenkuin jokin aktivoi ne. Tosi mielenkiintoinen ja kansantajuinen on selvitys eri proteiinien isomeereistä eli asennoista. Nämä asiat ovat ajankohtaisia esim. Alzheimerin taudin tutkimuksissa. Myös proteiinien muutokset varausten muuttumisen myötä ja niiden kiinnittyminen sähkömagneettisesti muihin aineisiin olivat mielestäni mielenkiintoisia ja tärkeää tietoa. Kirjassa on tuotu esille ajatuksia ihmisen geenien määrästä. Ennen ajateltiin ihmisen genomin koostuvan 120 000 geenistä. Kun se on nyt selvitetty, meillä onkin vain 25 000 geeniä. Totta on, että monimutkaisuutemme verrattuna matoihin ja kasveihin ei ole peräisin geenien runsaudesta. Tässä ympäristön säätely astuu kehiin. Lipton kertoo solun mahdollisuudesta elää ilman tumaa jopa useita kuukausia. Kun solulle tulee tarve luoda uusia proteiineja tai jakautua, tulee tumattomalle solulle kuolema. Lipton päätyy toteamaan, että tuma on näin ollen solun sukurauhaset. Mielestäni hauskasti ajateltu. Kromosomeihin liittyneiden proteiinien merkityksestä on nykyään tietoa. Kirjassa selvitetään asia perinpohjaisesti. Ympäristöviestit ohjaavat säätelevien proteiinien liittymistä DNA:han. Myös RNA voi muuttaa geenien koodausta. Käänteinen transkriptaasi on kirjassa selvitetty. AIDS-viruksen RNA käyttää sitä, ottaen haltuunsa terveen solun DNA:n Ympäristön vaikutusmekanismi on selitetty kirjassa. Ympäristöstä tuleva viesti vaikuttaa säätelyproteiiniin, se vaikuttaa DNA:han, ja se RNA:han ja lopuksi valmistettavaan proteiiniin. Kirjassa on jännittävä väite: "epigeneettiset säätimet voivat luoda samasta geenikaavasta yli 2000 proteiinivariaatiota." Mitä tässä tarkoitetaan geenikaavalla. Onko kyse useampien geenien yhteisvaikutuksesta, jolloin osa geeneistä voi olla "pimeinä" ja osa toimia vaihtelevasti? Näin ollen ympäristöllä on valtava vaikutus toimintoihin solussa. Kappaleessa vanhempien elämänkokemukset vaikuttavat lasten geenien luonteeseen, on selostettu tutkimus Agouti-geenin toiminnasta hiirillä. Se on oivallinen esimerkki siitä, että geeni itsessään ei määrää ilmiasua hiirellä. Metyylirikastetut ravintolisät (B12-vitam, foolihappo, betaiini, koliini) voivat toimia solussa metyyliryhmän lähteinä. Kun metyyliryhmä lisätään geenin DNA:han se muuttaa kromosomien säätelyproteiinien yhdistymispiirteitä. DNA:n metylointi voi vaientaa tai muuttaa geenin toimintaa. Ympäristöllä on suurempi merkitys moniin asioihin kuin ennen on oletettu. Itse asiassa vain 5% syöpää ja verisuonitauteja sairastavista voi syyttää perinnöllisiä tekijöitä. Informaatiota voidaan siirtää jälkeläisiin muutenkin kuin geenien kautta. Lipton selittää oivallisesti solukalvon aktiivisen toiminnan aineenvaihdunnassa voileipämallin avulla. Solukalvon läpi eivät kaikki aineet pääse. Solussa on membraaniproteiineja, jotka vaikuttavat solun aineenvaihduntaan. Siellä on reseptoriproteiineja, jotka lukevat ulkoa tulevia viestejä ja efektoriproteiineja, joiden avulla solussa tapahtuu muutoksia. Reseptoriantennit voivat tunnistaa myös värähteleviä energiakenttiä, kuten valo-, ääni ja radioaaltoja. Kun proteiinin jännite muuttuu, proteiini muuttaa muotoaan ja muutos avaa kanavan, joka kulkee proteiinin keskustan läpi. Solussa on tarkasti viritetty reseptoriproteiini kutakin ympäristöstä tulevaa viestiä varten, jota sen on tarpeellista kyetä lukemaan. Esim. hermosoluissa impulssin kulkeminen on hauskasti havainnollistettu tavaratalon pyöröovi-esimerkillä. Tämän avulla kirjassa on hienosti selitetty Na - K-pumppu ja jännitteen syntyminen solun ja sen ulkopuolen välille. Hieno oli myös kokoava selvitys solun eri proteiineista ja niiden tehtävistä: - Tukirankaproteiinit - säätelevät solun muotoa. Nämä olivat minulle uusia tuttavuuksia. - Entsyymit: pilkkovat tai yhdistävät molekyylejä. - Reseptoriproteiinit, ottavat tietoa vastaan solun ympäristöstä - Efektoriproteiinit, voivat myös vaikuttaa geeneihin. Kappaleesta "Lääkärit farmaseuttipelleinä" lähtien Lipton arvostelee kemiallisten viestien maailmaa ja hyökkää voimakkaasti lääkkeitä ja perinteistä lääketiedettä vastaan. Liptonin huomio siitä, että lääke voi vaikuttaa eri kehon osissa eri lailla, on hyödyllinen tieto. Antihistamiinin vaikutus aivojen verenkierron heikentämiseen oli mielenkiintoinen asia. Lipton tuo valaisevasti esille uusia keinoja energian mahdollisuuksista lääketieteessä, esim. MRI-kuvaus tai munuaiskivien hajottaminen ääniaalloilla. "Biologia ja uskomukset" -kappaleen asiat allekirjoitan itsekin. Siellä oli hyviä esimerkkejä hypnoosista, alitajunnasta ja tietoisuudesta. Tässä luvussa on mielestäni kivasti selvitetty havaintoesimerkein evoluution kulku yksisoluisista monisoluisiksi. Samoin mukavaa luettavaa oli tunteiden evoluutio ja eri aivoalueiden muotoutuminen. Plasebo ja Nosebo-vaikutukset olivat hyödyllistä tietoa ja esimerkit valaisevia. Luvussa "Kasvu ja suojausmekanismit" oli mukavasti kuvattu esimerkein se, että hälytyksen päällä ollessa muu eläminen esim.kasvu on taka-alalla. Haitallisen stressin vaikutus on seikkaperäisesti selvitetty. Luku 7. "Tietoinen vanhemmuus: vanhemmat geeni-insinööreinä". Tämä kappale herätti minussa äitinä epämukavia tunteita. Aika hurja on Liptonin väite: " Hedelmöityshetkestä lähtien kohdunsisäiset kokemukset muovaavat aivoja ja luovat perustaa persoonallisuudelle, tunnetemperamentille ja korkeammalla ajattelukyvylle". Näin iso paino ädin henkiselle toiminnalle raskauden alkuvaiheessa on mielestäni vieläkin pahempaa kuin pelkästään geenien määräysvalta. Jotenkin tässä jäi kuva, että lapsi on synnytetty kone, jolla ei ole omia vaikutusmahdollisuuksia itseensä. Toisaalta Lipton myöhemmin perusteli väitettään stressihormonien vaikutuksella sikiöön. Ihan uutta tässä luvussa minulle oli, että eri ikäisillä lapsilla on vallitsevana erilaisia EEG-aaltoja: Delta-aallot 0.4 - 4 Hz (0-2v) Theta 4-6 Hz ( 2-6v ) Alfa 8-12 Hz (6 - 12) Tyyni tietoisuus Beta 12-24 Hz (12-) Aktiivinen ja keskittynyt tietoisuuden tila. Gamma yli 35 Hz, huippusuorituksessa. Mielenkiintoinen on kirjassa esitetty väittämä. "Lapset tutkivat ympäristöä tarkasti ja tallentavat suoraan alitajuntaansa vanhemmilta saamaansa maallista viisautta. Se seurauksena heidän vanhempiensa käyttäytymisestä ja uskomuksista tulee heidän omiaan." Tämä pätee hyvin NLP:ssä ajatukseen, että uskomuksen muuttamiseksi pitää mennä nuorempaan minään tai peräti kohtuun. Epilogi: "Henki ja tiede" Tässä kappaleessa Lipton tuo esille oman uskonnollisen maailmankatsomuksensa. En paljoa pureudu tähän, koska oma maailmankatsomukseni on materialistinen, tarkoittaen sitä, että uskon fyysisen kehoni tuottavan henkiset kykyni. Kun kehoni kuolee, katoaa myös sen tuottama minuus, siis minä itse ja minän tietoisuus. En usko itseni elävän mitenkään ilman kehoani. Lipton vaikuttaa ajattelevan, että henki on ensisijainen ja se menee syntyviin kehoihin ja jatkaa elämää kehon ulkopuolella. Mielestäni jokainen voi ajatella omalla tavallaan. Harmillista vain, että Lipton yrittää perustella uskonnollista näkemystään biologian avulla. Toinen Liptonin opetuksista poikkeava uskomukseni on, että fysiikan ja biologian lait eivät selitä yhteiskunnan kehittymistä, vaan siinä on omia lainalaisuuksiaan. Välillä kriittisistä ajatuksistani huolimatta kirjaa oli mielenkiintoista lukea Huomasin itsessäni ärtymisen merkkejä, kun Lipton esitti oman maailmankäsitykseni vastaisia asioita. Sain kirjasta myös runsaasti uusia tietoja ja näkemyksiä, vaikka joihinkin asioihin suhtaudun varauksella.
0 Comments
|
Rakastan lukeaVälillä kirjoja tulee ahmittua. Pidän paljon tietokirjoista ja uudet tuulet tieteissä kiinnostavat. Archives
December 2018
Categories |